Kävin lauantaina Oulussa katsomassa jääkiekkoa. Ei mitenkään poikkeuksellista minulta; kävin joulun aikaan katsomassa kaikki kolme Kärppien peliä ja muutenkin seuraan pelejä netistä aina, kun suinkin pystyn. Koko kauden pelit maajoukkueen ja Kärppien osalta on netti-tv:stä ostettuna, ja kalenterissa on merkinnät pelipäiville, jotta ymmärtäisin olla sopimatta muita menoja. Urheilulehti ja Veikkaaja kolahtavat postiluukusta joka viikko. Minua voinee ihan huoletta nimittää aktiiviseksi jääkiekon harrastajaksi, jopa fanaatikoksi, vaikken kylläkään hokkareita ole laittanut jalkaani kymmeneen vuoteen.
Astellessani Raksilan yläriveille lauantaina Juha-Pekka Haatajan pelipaitaan sonnustautuneena seuraamaan ottelua sarjajohtaja Jokereita vastaan päätin, edes puolittain, pyrkiä seuraamaan peliä ja sen tapahtumia ikäänkuin draaman kautta, siis jääkiekon ulkopuolisten ja taktisten asioiden lisäksi ikäänkuin tunnelmia aistien.
90-luvulla kultakauttaan viettänyt Jokerit on rahalta ja helsinkiläiseltä mahtailulta haiskahtava seura, joka profiloituu leimallisesti Hjallis Harkimon naamaan ja Suomen suurimpaan jäähalliin, Hartwall Areenaan. 2000-luvulla parinkymmenen vuoden tauon jälkeen SM-liigaan noussut Kärpät puolestaan nousi nopeasti tämän vuosituhannen dynastiaksi voittaen neljä mestaruutta ylpistellen pohjoisella alkuperällään ja "oman kylän pojillaan". Molemmilla on nyt kuitenkin kulunut useampi vuosi mestaruudesta, vaikka ne ovat viime vuosina poikkeuksetta kuuluneet suurimpiin mestarisuosikkeihin. Etelän herraseuran ja "puolen Suomen joukkueen" välinen vihanpito on pitkästä välimatkasta huolimatta voimakasta, ja Kärpät yritti loppuunmyydyn kotihallin voimin kuroa kiinni Jokereiden sarjajohtoa.
Itseäni mietitytti ennakkoon erityisesti kaksi asiaa: syvästi vihaamani Jokereiden sikamaisena, mutta tehokkaana tunnetun Jarkko Ruudun näkeminen, sekä oman suursuosikkini Kärppien kultakypärän Juha-Pekka Haatajan viime aikojen hiipunut vire.
Heti ottelun alussa tunnelma oli lämpöinen. Ensimmäisessä vaihdossa keskialueella aloitukseen valmistautuneiden Jarkko Ruudun ja Kärppien pahimman rotan Juho Keräsen välillä tapahtui jotain, mitä en aivan tarkoin nähnyt. Näin jonkin pienen kontaktin, minkä jälkeen Keränen makasi maassa, Ruutu ei reagoinut mitenkään ja koko halli huusi ja mylvi. Oletan Keräsen yrittäneen vain kalastaa Ruudulle jäähyä, mutta joka tapauksessa yleisö aloitti todella kovan huutelun Ruutua kohtaan, mikä ei laantunut koko pelissä. Ruudun taklaamisesta sai aina raikuvat aplodit, ja muutenkin hän sai erityiskohtelua osakseen.
Ensimmäisessä erässä tunnelataus oli kova. Taklauksia sateli ja peli aaltoili päästä päähän, joskin Jokereiden hienoisessa hallinnassa, yleisö eli vahvasti mukana tapahtumissa. Erä oli täydellinen aristotelisen eksposition mukainen kuvaus joukkueiden välisestä tunnepitoisesta asetelmasta, pohjoisen pikkuveljet yrittivät horjuttaa etelän rikasta isoveljeä, ja tunnelma yleisössä oli vahvasti sen mukainen. Lähdin itse samana aamuna Helsingistä mittarin näyttäessä -1c, ja Oulussa hallille mennessä mittari näytti -19c, joten minun oli entistäkin helpompi samaistua vieressä mesonneen fanikatsomon kotiseutuylpeyttä uhkuviin kannatuslauluihin. Erän lopussa Jokerit teki ylivoimalla tyylikkään maalin, syöttäjänä luonnollisesti Jarkko Ruutu.
Toinen erä alkoi kumman aneemisena. Jokerit piti edelleen kiekkoa. Nelosketjun duunari Joonas Kemppainen pääsi noin viiden minuutin pelin jälkeen läpiajoon ja huudatti Raksilan yleisöä, mutta Kärppien peli ei oikein tuntunut lähtevän lentoon, ja yleisökin oli kummallisen vaiti. Jokerit siirtyi puolustajan luistimen kautta syntyneellä maalilla jälleen johtoon, ja erän lopussa Jarkko Ruutu iski lukemiksi jo 1-3. Laulut hiljenivät ja katsojat lähtivät hyvissä ajoin tauolle jonottamaan olutta ja makkaraa. Tuntui kuin kukaan ei enää uskoisi nousuun, tai ainakin hetkellisesti kaikki tuntuivat menettäneen kiinnostuksen peliin. Aivan lopussa Jokereille vihellettiin jäähy, mikä tiesi Kärpille ylivoimaa kolmannen erän alkuun.
Kolmannen erän alussa yleisö kannusti omiaan, mutta ykkösylivoimalla ei tuntunut onnistuvan mikään. J-P Haataja luisteli pää painoksissa vaihtoon hukattuaan ties kuinka monennen maalipaikan. Yleisö alkoi turhautua. Sekunti ennen ylivoiman päättymistä kotiyleisön suosikki ja kentän pienin pelaaja Joonas Komulainen taisteli kulmauksessa kiekon itselleen ja syötti viivaan, josta Atte Ohtamaa laukoi kavennuksen. Raksila heräsi jälleen. Yleisö tuntui jälleen janoavan voittoa, ja pohjoisen kansan itseluottamus kohosi taas kohti kattoa. Tunnelma kiristyi entisestään Kärppien saatua ylivoiman, jonka lopussa hyvää pyöritystä seurasi tuomarin virheelliseltä näyttänyt paitsiotuomio, mikä katkaisi tilanteen, josta Jussi Jokinen olisi päässyt nousemaan hyvään maalipaikkaan. Yleisö huusi tuomarille vimmatusti. Julius Junttilan maalilla Kärpät nousi kuitenkin tasoihin, ja viimeistään Jarkko Ruudun minuutti ennen loppua ottaman jäähyn myötä Raksilassa nousi todellinen hurmio. Yleisö huusi ensin Ruudulle, kun tämä luisteli turhautuneena jäähyaitioon, näyttäytyen muuttuvan maalin ja syöttöpisteen jälkeen sittenkin Jokereiden antisankariksi. Sitten seurasi vimmatusti kannustusta ylivoimaa pyörittäneelle kotijoukkueelle. Mutta kiekko ei mennyt maaliin sitten millään.
Peliaika päättyi ja siirryttiin jatkoajalle. Ylivoima jatkui. Haataja pääsi pari kertaa hyvään paikkaan, ja Jari Viuhkola kopautti jo tolppaan. Ei maalia. Tunnelma alkoi muuttua todella intensiiviseksi. Kärpät oli noussut väkisin tasoihin hienolla kirillä, ja katsojat olivat samaan aikaan hurmioituneita noususta ja epätoivoisia loputtomien hukattujen maalipaikkojen myötä.
Jokerit pääsi täysilukuiseksi ja otti kiekon hallintaansa, yleisössä kiroiltiin hukattua ylivoimaa. Steve Moses piti kiekkoa siniviivalla ja yritti laukoa, mutta hänen mailansa katkesi ja Kärpät pääsi kahdella miehellä vastahyökkäykseen. Yleisö nousi seisomaan ja huusi. Ei maalia. Armotonta kiroilua. Kiekko kulmaan, josta ilman mailaa puolustanut Moses ilmeisesti heitti kiekon katsomoon, ja sai jäähyn. Jälleen tunnelma tiivistyi, joko nyt?
Ykkösylivoima aloitti raivokkaan pyörityksen neljällä kolmea vastaan. Lähes puolen vuoden tauon jälkeen peleihin palannut seuralegenda Viuhkola, NHL:n työsulun ajaksi kasvattiseuraansa palannut tähti Jokinen, armoitettu maalintekijä Haataja ja lukuisien mestaruuksien mies Ilkka Mikkola, kaikki neljä ovat ehdottomasti legendaarisimpia 2000-luvun oululaiskiekkoilijoita, ja jokainen heistä on tietyllä tapaa pyhä pelaaja joukkueensa kannattajien keskuudessa. Ylivoima rullasi. Loistopaikkoja tuli, ja meni. Loistavana viimeistelijänä tunnettu Jokinen tempaisi avopaikasta ohi. Katsomossa armotonta kiroilua. "Siinä se on se maalimalluokan one-timer, perkele!".
Ja sitten. Mikkola syötti koko pelin ajan lukuisia paikkoja menettäneelle Haatajalle, joka tempaisi mielettömän lämärin aivan ylänurkkaan. Halli räjähti. Tammikuinen lauantai, ratkaisupelit kaukana tulevaisuudessa, mutta maali tuntui suunnilleen mestaruuden veroiselta. Pitkän hurmoksen ja epätoivon sekoituksen jälkeen juuri se varjojen mailla tarponut armoton maalintekijä latasi vastustamattomasti ja itsevarmasti ylänurkkaan hiljentäen ylpeät hesalaiset ja etenkin Jarkko Ruudun.
Laitoin ulkovaatteet päälle, mutten tohtinut heittää Haatajan pelipaitaa reppuun, vaan heitin sen vielä olan yli selkääni, kun lähdin tarpomaan pakkaseen keskelle keskustaa kohti kulkenutta ihmislaumaa. En tuntenut ihmisistä ketään, mutta koin kummallista yhteenkuuluvuutta. Hallin ulkopuolella ei ollut mitään hurmioituneita voitonjuhlia, olihan kyseessä kuitenkin vain tavallinen runkosarjaottelu, ja Kärppien kannattajille voitto on kuitenkin aika yleinen kokemus. Kokemus muistutti pikemminkin sellaista tilannetta, kun astelee väkijoukon keskellä ulos teatterista, jossa on juuri esitetty näytelmä, joka on tehnyt ihmiset sanattomaksi.
Muistini mukaan Kristian Smedsin Woyzeck Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2003 oli minulle ensimmäinen esitys, jonka olen käynyt teatterissa katsomassa. En ainakaan äkkiseltään muista, että olisin peruskouluaikaan nähnyt yhtään esitystä. Esitys oli todella vaikuttava, ja sen aiheuttama tunnereaktio lienee suurimpia syitä siihen miksi itse teen ja katson teatteria. Etsin sitä kokemusta, mikä salista poistuessa oli. En voi sanoa, että viime lauantaina olisin päässyt aivan yhtä vahvaan kokemukseen, mutta tuo oli varmaankin lähimmäs yltänyt Woyzeckin jälkeen. Olimme kokeneet kollektiivisen katharsiksen. Joukko tuntemattomia kulkee jonossa, eikä kenenkään tarvitse sanoa yhtään mitään. Ja vaikkei tuntemattomat Suomessa muutenkaan toisilleen puhuisi, niin siinä on silti aika iso ero siihen, miten kadulla kävellään ilman vastaavaa tunnemyrskyä.
Astellessani Raksilan yläriveille lauantaina Juha-Pekka Haatajan pelipaitaan sonnustautuneena seuraamaan ottelua sarjajohtaja Jokereita vastaan päätin, edes puolittain, pyrkiä seuraamaan peliä ja sen tapahtumia ikäänkuin draaman kautta, siis jääkiekon ulkopuolisten ja taktisten asioiden lisäksi ikäänkuin tunnelmia aistien.
90-luvulla kultakauttaan viettänyt Jokerit on rahalta ja helsinkiläiseltä mahtailulta haiskahtava seura, joka profiloituu leimallisesti Hjallis Harkimon naamaan ja Suomen suurimpaan jäähalliin, Hartwall Areenaan. 2000-luvulla parinkymmenen vuoden tauon jälkeen SM-liigaan noussut Kärpät puolestaan nousi nopeasti tämän vuosituhannen dynastiaksi voittaen neljä mestaruutta ylpistellen pohjoisella alkuperällään ja "oman kylän pojillaan". Molemmilla on nyt kuitenkin kulunut useampi vuosi mestaruudesta, vaikka ne ovat viime vuosina poikkeuksetta kuuluneet suurimpiin mestarisuosikkeihin. Etelän herraseuran ja "puolen Suomen joukkueen" välinen vihanpito on pitkästä välimatkasta huolimatta voimakasta, ja Kärpät yritti loppuunmyydyn kotihallin voimin kuroa kiinni Jokereiden sarjajohtoa.
Itseäni mietitytti ennakkoon erityisesti kaksi asiaa: syvästi vihaamani Jokereiden sikamaisena, mutta tehokkaana tunnetun Jarkko Ruudun näkeminen, sekä oman suursuosikkini Kärppien kultakypärän Juha-Pekka Haatajan viime aikojen hiipunut vire.
Heti ottelun alussa tunnelma oli lämpöinen. Ensimmäisessä vaihdossa keskialueella aloitukseen valmistautuneiden Jarkko Ruudun ja Kärppien pahimman rotan Juho Keräsen välillä tapahtui jotain, mitä en aivan tarkoin nähnyt. Näin jonkin pienen kontaktin, minkä jälkeen Keränen makasi maassa, Ruutu ei reagoinut mitenkään ja koko halli huusi ja mylvi. Oletan Keräsen yrittäneen vain kalastaa Ruudulle jäähyä, mutta joka tapauksessa yleisö aloitti todella kovan huutelun Ruutua kohtaan, mikä ei laantunut koko pelissä. Ruudun taklaamisesta sai aina raikuvat aplodit, ja muutenkin hän sai erityiskohtelua osakseen.
Ensimmäisessä erässä tunnelataus oli kova. Taklauksia sateli ja peli aaltoili päästä päähän, joskin Jokereiden hienoisessa hallinnassa, yleisö eli vahvasti mukana tapahtumissa. Erä oli täydellinen aristotelisen eksposition mukainen kuvaus joukkueiden välisestä tunnepitoisesta asetelmasta, pohjoisen pikkuveljet yrittivät horjuttaa etelän rikasta isoveljeä, ja tunnelma yleisössä oli vahvasti sen mukainen. Lähdin itse samana aamuna Helsingistä mittarin näyttäessä -1c, ja Oulussa hallille mennessä mittari näytti -19c, joten minun oli entistäkin helpompi samaistua vieressä mesonneen fanikatsomon kotiseutuylpeyttä uhkuviin kannatuslauluihin. Erän lopussa Jokerit teki ylivoimalla tyylikkään maalin, syöttäjänä luonnollisesti Jarkko Ruutu.
Toinen erä alkoi kumman aneemisena. Jokerit piti edelleen kiekkoa. Nelosketjun duunari Joonas Kemppainen pääsi noin viiden minuutin pelin jälkeen läpiajoon ja huudatti Raksilan yleisöä, mutta Kärppien peli ei oikein tuntunut lähtevän lentoon, ja yleisökin oli kummallisen vaiti. Jokerit siirtyi puolustajan luistimen kautta syntyneellä maalilla jälleen johtoon, ja erän lopussa Jarkko Ruutu iski lukemiksi jo 1-3. Laulut hiljenivät ja katsojat lähtivät hyvissä ajoin tauolle jonottamaan olutta ja makkaraa. Tuntui kuin kukaan ei enää uskoisi nousuun, tai ainakin hetkellisesti kaikki tuntuivat menettäneen kiinnostuksen peliin. Aivan lopussa Jokereille vihellettiin jäähy, mikä tiesi Kärpille ylivoimaa kolmannen erän alkuun.
Kolmannen erän alussa yleisö kannusti omiaan, mutta ykkösylivoimalla ei tuntunut onnistuvan mikään. J-P Haataja luisteli pää painoksissa vaihtoon hukattuaan ties kuinka monennen maalipaikan. Yleisö alkoi turhautua. Sekunti ennen ylivoiman päättymistä kotiyleisön suosikki ja kentän pienin pelaaja Joonas Komulainen taisteli kulmauksessa kiekon itselleen ja syötti viivaan, josta Atte Ohtamaa laukoi kavennuksen. Raksila heräsi jälleen. Yleisö tuntui jälleen janoavan voittoa, ja pohjoisen kansan itseluottamus kohosi taas kohti kattoa. Tunnelma kiristyi entisestään Kärppien saatua ylivoiman, jonka lopussa hyvää pyöritystä seurasi tuomarin virheelliseltä näyttänyt paitsiotuomio, mikä katkaisi tilanteen, josta Jussi Jokinen olisi päässyt nousemaan hyvään maalipaikkaan. Yleisö huusi tuomarille vimmatusti. Julius Junttilan maalilla Kärpät nousi kuitenkin tasoihin, ja viimeistään Jarkko Ruudun minuutti ennen loppua ottaman jäähyn myötä Raksilassa nousi todellinen hurmio. Yleisö huusi ensin Ruudulle, kun tämä luisteli turhautuneena jäähyaitioon, näyttäytyen muuttuvan maalin ja syöttöpisteen jälkeen sittenkin Jokereiden antisankariksi. Sitten seurasi vimmatusti kannustusta ylivoimaa pyörittäneelle kotijoukkueelle. Mutta kiekko ei mennyt maaliin sitten millään.
Peliaika päättyi ja siirryttiin jatkoajalle. Ylivoima jatkui. Haataja pääsi pari kertaa hyvään paikkaan, ja Jari Viuhkola kopautti jo tolppaan. Ei maalia. Tunnelma alkoi muuttua todella intensiiviseksi. Kärpät oli noussut väkisin tasoihin hienolla kirillä, ja katsojat olivat samaan aikaan hurmioituneita noususta ja epätoivoisia loputtomien hukattujen maalipaikkojen myötä.
Jokerit pääsi täysilukuiseksi ja otti kiekon hallintaansa, yleisössä kiroiltiin hukattua ylivoimaa. Steve Moses piti kiekkoa siniviivalla ja yritti laukoa, mutta hänen mailansa katkesi ja Kärpät pääsi kahdella miehellä vastahyökkäykseen. Yleisö nousi seisomaan ja huusi. Ei maalia. Armotonta kiroilua. Kiekko kulmaan, josta ilman mailaa puolustanut Moses ilmeisesti heitti kiekon katsomoon, ja sai jäähyn. Jälleen tunnelma tiivistyi, joko nyt?
Ykkösylivoima aloitti raivokkaan pyörityksen neljällä kolmea vastaan. Lähes puolen vuoden tauon jälkeen peleihin palannut seuralegenda Viuhkola, NHL:n työsulun ajaksi kasvattiseuraansa palannut tähti Jokinen, armoitettu maalintekijä Haataja ja lukuisien mestaruuksien mies Ilkka Mikkola, kaikki neljä ovat ehdottomasti legendaarisimpia 2000-luvun oululaiskiekkoilijoita, ja jokainen heistä on tietyllä tapaa pyhä pelaaja joukkueensa kannattajien keskuudessa. Ylivoima rullasi. Loistopaikkoja tuli, ja meni. Loistavana viimeistelijänä tunnettu Jokinen tempaisi avopaikasta ohi. Katsomossa armotonta kiroilua. "Siinä se on se maalimalluokan one-timer, perkele!".
Ja sitten. Mikkola syötti koko pelin ajan lukuisia paikkoja menettäneelle Haatajalle, joka tempaisi mielettömän lämärin aivan ylänurkkaan. Halli räjähti. Tammikuinen lauantai, ratkaisupelit kaukana tulevaisuudessa, mutta maali tuntui suunnilleen mestaruuden veroiselta. Pitkän hurmoksen ja epätoivon sekoituksen jälkeen juuri se varjojen mailla tarponut armoton maalintekijä latasi vastustamattomasti ja itsevarmasti ylänurkkaan hiljentäen ylpeät hesalaiset ja etenkin Jarkko Ruudun.
Laitoin ulkovaatteet päälle, mutten tohtinut heittää Haatajan pelipaitaa reppuun, vaan heitin sen vielä olan yli selkääni, kun lähdin tarpomaan pakkaseen keskelle keskustaa kohti kulkenutta ihmislaumaa. En tuntenut ihmisistä ketään, mutta koin kummallista yhteenkuuluvuutta. Hallin ulkopuolella ei ollut mitään hurmioituneita voitonjuhlia, olihan kyseessä kuitenkin vain tavallinen runkosarjaottelu, ja Kärppien kannattajille voitto on kuitenkin aika yleinen kokemus. Kokemus muistutti pikemminkin sellaista tilannetta, kun astelee väkijoukon keskellä ulos teatterista, jossa on juuri esitetty näytelmä, joka on tehnyt ihmiset sanattomaksi.
Muistini mukaan Kristian Smedsin Woyzeck Kajaanin kaupunginteatterissa vuonna 2003 oli minulle ensimmäinen esitys, jonka olen käynyt teatterissa katsomassa. En ainakaan äkkiseltään muista, että olisin peruskouluaikaan nähnyt yhtään esitystä. Esitys oli todella vaikuttava, ja sen aiheuttama tunnereaktio lienee suurimpia syitä siihen miksi itse teen ja katson teatteria. Etsin sitä kokemusta, mikä salista poistuessa oli. En voi sanoa, että viime lauantaina olisin päässyt aivan yhtä vahvaan kokemukseen, mutta tuo oli varmaankin lähimmäs yltänyt Woyzeckin jälkeen. Olimme kokeneet kollektiivisen katharsiksen. Joukko tuntemattomia kulkee jonossa, eikä kenenkään tarvitse sanoa yhtään mitään. Ja vaikkei tuntemattomat Suomessa muutenkaan toisilleen puhuisi, niin siinä on silti aika iso ero siihen, miten kadulla kävellään ilman vastaavaa tunnemyrskyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti