Vanhemmilla ikäluokilla on tapana opettaa ja analysoida nuorempiaan nimittämällä heidän toimintaansa tiettyyn ikään kuuluvaksi toiminnaksi. Kaikki varmaan tietävät mitä tarkoitan? Sanotaan esimerkiksi, että nuorena vuosi on pitkä aika, mutta vanhana ne vilahtavat ohi silmänräpäyksessä. Tai mitä hyvänsä.
Joku sanoi minulle tähän sävyyn joskus, että lukioikäisenä on kaikista eniten auki uusille impulsseille ja riittää virtaa kokeilla ja oppia kaikenlaista. Uskoin ihan mukisematta ja jossain vaiheessa aloin aistimaan, että tämä innostunut vaihe taitaa olla hiipumassa, ja ajattelin, että kyse oli siitä tietystä elämänvaiheesta, joka kaikille on aktiivista aikaa.
Mietin tuossa äsken, että onko kyse todellakin jostakin aikakausiasiasta, vai kenties siitä, että esimerkiksi minun kohdalla lukioikään tullessa tapahtui se, että esimerkiksi muutin kotoa omilleni, pikkukylästä kaupunkiin, aloin opiskella musiikkia, vietin illat teatteriharjoituksissa, hamstrasin käsiini kaikkea mahdollista uutta musiikkia ja tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä. Voiko sellaisessa elämäntilanteessa passivoitua ja sulkeutua?
Samaten uskon, että lapsenlapsia kyläilemään odottavien isovanhempien elämänrytmi on jotakin aivan muuta kuin mitä se on ollut heillä 40 vuotta aiemmin. Ja aivan varmasti ihminen saa ikääntyessään asioihin perspektiiviä, ja alkaa sitä kautta jäsentämään tiettyjä elämän jaksoja tietyn otsikon alle, sen huomaan jo tässä iässä, mutta minua kiinnostaisi tietää, että kuinka asian kokisi joku 55-vuotias isoäiti, joka päättäisi muuttaa omistusasunnostaan vaikkapa Berliiniin ja alkaa opiskelemaan esimerkiksi öljyvärimaalausta jossakin taidekoulussa. Iltaisin voisi käydä keikoilla ja juoda viiniä. Miten hän tarkastelisi tuota elämänvaihetta 20 vuotta myöhemmin?
Luulenkin, että melko suurelta osin on kyse siitä, että ihmiset tekevät samantyyppisiä asioita saman ikäisinä. Tietyssä iässä bailataan, tietyssä iässä perustetaan perhe ja niin edelleen. Mutta jos alottaisi sen perheidyllin rakentamisen vaikka 16-vuotiaana? Asustelisi eka tyttö/poikaystävän kanssa muutaman vuoden jossakin ja hankkisi koiranpennun, sitten tekisi muutaman lapsen, kasvattaisi ne pois kotoa ja lähtis 35-40 -vuotiaana opiskelemaan ja kesät viettäisi reilillä ja bailaisi aivan mielettömästi? Ajattelisiko silloin, että nuorena vuosi on pitkä aika, mutta vanhana ne vilahtavat ohi silmäräpäyksessä?
----------
Minulla on ollut parin viime vuoden aikana tapana katsoa aika ajoin youtubesta Mikael Granlundin ilmaveivi. Ensiksikin se on yksi kauneimpia urheilusuorituksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja saan videota katsoessa helposti kiinni siitä samasta tunteesta, jonka 13.5.2011 tässä samaisella kotisohvalla koin.
Olen myös tullut siihen tulokseen, että ilmaveiviin sisältyy jotensakin kaikki olennainen siitä asenteesta, minkä toivoisin itselleni taiteen tekemiseen ja elämään ylipäätään.
Uransa kovimmassa paikassa ja kentän nuorimpana pelaajana. Rohkeus yrittää jotakin, mitä kukaan ei ole ikinä yrittänyt vastaavalla tasolla. Yrittää jotakin sellaista, minkä on lapsena leikin ja innostumisen kautta opetellut. Onnistua, riehaannuttaa yleisö ja innostua itsekin tuuletukseen, josta näkee, että pelin jälkeen annetut "se oli vain yksi maali" -lausunnot ovat vain puoli totuutta. Sellaista intoa, rohkeutta, riskinottoa ja riemua kaipaisivat kaikki ihmiset. Sääli, että kyse on jääkiekosta, joka on "väkivaltaisten imbesillijunttien laji".
Joku sanoi minulle tähän sävyyn joskus, että lukioikäisenä on kaikista eniten auki uusille impulsseille ja riittää virtaa kokeilla ja oppia kaikenlaista. Uskoin ihan mukisematta ja jossain vaiheessa aloin aistimaan, että tämä innostunut vaihe taitaa olla hiipumassa, ja ajattelin, että kyse oli siitä tietystä elämänvaiheesta, joka kaikille on aktiivista aikaa.
Mietin tuossa äsken, että onko kyse todellakin jostakin aikakausiasiasta, vai kenties siitä, että esimerkiksi minun kohdalla lukioikään tullessa tapahtui se, että esimerkiksi muutin kotoa omilleni, pikkukylästä kaupunkiin, aloin opiskella musiikkia, vietin illat teatteriharjoituksissa, hamstrasin käsiini kaikkea mahdollista uutta musiikkia ja tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä. Voiko sellaisessa elämäntilanteessa passivoitua ja sulkeutua?
Samaten uskon, että lapsenlapsia kyläilemään odottavien isovanhempien elämänrytmi on jotakin aivan muuta kuin mitä se on ollut heillä 40 vuotta aiemmin. Ja aivan varmasti ihminen saa ikääntyessään asioihin perspektiiviä, ja alkaa sitä kautta jäsentämään tiettyjä elämän jaksoja tietyn otsikon alle, sen huomaan jo tässä iässä, mutta minua kiinnostaisi tietää, että kuinka asian kokisi joku 55-vuotias isoäiti, joka päättäisi muuttaa omistusasunnostaan vaikkapa Berliiniin ja alkaa opiskelemaan esimerkiksi öljyvärimaalausta jossakin taidekoulussa. Iltaisin voisi käydä keikoilla ja juoda viiniä. Miten hän tarkastelisi tuota elämänvaihetta 20 vuotta myöhemmin?
Luulenkin, että melko suurelta osin on kyse siitä, että ihmiset tekevät samantyyppisiä asioita saman ikäisinä. Tietyssä iässä bailataan, tietyssä iässä perustetaan perhe ja niin edelleen. Mutta jos alottaisi sen perheidyllin rakentamisen vaikka 16-vuotiaana? Asustelisi eka tyttö/poikaystävän kanssa muutaman vuoden jossakin ja hankkisi koiranpennun, sitten tekisi muutaman lapsen, kasvattaisi ne pois kotoa ja lähtis 35-40 -vuotiaana opiskelemaan ja kesät viettäisi reilillä ja bailaisi aivan mielettömästi? Ajattelisiko silloin, että nuorena vuosi on pitkä aika, mutta vanhana ne vilahtavat ohi silmäräpäyksessä?
----------
Minulla on ollut parin viime vuoden aikana tapana katsoa aika ajoin youtubesta Mikael Granlundin ilmaveivi. Ensiksikin se on yksi kauneimpia urheilusuorituksia, mitä olen ikinä nähnyt, ja saan videota katsoessa helposti kiinni siitä samasta tunteesta, jonka 13.5.2011 tässä samaisella kotisohvalla koin.
Olen myös tullut siihen tulokseen, että ilmaveiviin sisältyy jotensakin kaikki olennainen siitä asenteesta, minkä toivoisin itselleni taiteen tekemiseen ja elämään ylipäätään.
Uransa kovimmassa paikassa ja kentän nuorimpana pelaajana. Rohkeus yrittää jotakin, mitä kukaan ei ole ikinä yrittänyt vastaavalla tasolla. Yrittää jotakin sellaista, minkä on lapsena leikin ja innostumisen kautta opetellut. Onnistua, riehaannuttaa yleisö ja innostua itsekin tuuletukseen, josta näkee, että pelin jälkeen annetut "se oli vain yksi maali" -lausunnot ovat vain puoli totuutta. Sellaista intoa, rohkeutta, riskinottoa ja riemua kaipaisivat kaikki ihmiset. Sääli, että kyse on jääkiekosta, joka on "väkivaltaisten imbesillijunttien laji".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti