lauantai 24. joulukuuta 2011

Lätkätsetti

Muutama katkelma Kaarina Hazardin ja Raimo Summasen kirjasta Lätkä:

Rohkeasti on annettava kulloisenkin tunnetilan vallata olemus ja muutettava se lihaksi, yksinkertaisiksi teoiksi, vaikka mikä olisi.

...

Joskus matkan varrella urheilija joutuu heittäytymään johonkin, mistä ei ole mitään takeita, että miten tässä käy. Siihen harjaantuu. Oppii valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan näitä hetkiä varten - valmistautumaan johonkin mistä ei tiedä.

Aivan samoin taiteessa. Muista taiteenaloista kokemukseni on hatarahkoja, mutta musiikista voinen jo ihan huoletta puhua jonkinlaisella kokemuksen tuomalla tietämyksellä.

Musiikistakin on toki vaikea sanoa mitään yleisesti päteviä totuuksia, mutta ainakin oman soittokokemukseni mukaan muusikko on hyvin usein tilanteessa, jossa täytyy heittäytyä johonkin, mistä ei ole mitään takeita.

Tietenkin siinä tilanteessa taitaa olla lähes jokainen taiteentekijä koko uransa ajan, jos haluaa tarkastella asiaa hieman kauempaa, mutta tarkoitankin enemmän esimerkiksi yksittäisiä hetkiä keikalla tai missä tahansa soittotilanteessa.

Kouluja käymällä oppii sanavarastoa, ja oppii paljon erilaisista estetiikoista ja tyyleistä. Freelance-muusikkouden ihanteena pidetään sitä, että osaa kaikki tyylit tyylinmukaisesti. Eli toisin sanoen oletetaan, että soittaja ottaa instrumenttinsa haltuun mahdollisimman monipuolisesti. "You gotta learn from the masters." on koko opetuksen ydin. Ennenkuin olet opiskellut Parkeria ja Coltranea, et voi soittaa jazzia.

Ja sinänsä ihan hyvä niin, kyllä mestareiden juttuja kannattaa tutkia, ja mitäpä muutakaan koulut lopulta voisivat opettaa kuin historiaa, muuhan on meidän käsissä.

Mutta soittimenhallinta ei auta loputtomiin siinä tilanteessa, kun tajuaa olevansa tuuliajolla ilman kompassia. Jos pedaali irtoaa bassorummusta ja jäljellä olisi vielä muutama minuutti nostatusta tehtävänä, niin tarvitaan ilman muuta soittimenhallintaa, mutta myös kykyä sopeutua tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista tehdä sitä, mitä pitäisi.

Tuontyyppisissä tilanteissa koen jotakin tuollaista, mistä Hazard ja Summanen kirjassaan puhuvat, mutta kaikkein eniten tuota tilannetta vastaa ne hetket, jolloin on vaan henkisesti hukassa. Sellaiset hetket toki syntyy usein epävarmuuden kautta, mikä taas syntyy siitä, että virvelin matto löystyy tai bassorumpu luistelee karkuun tai kapula alkaa halkeilla tai niveliin sattuu tai janottaa tai nälättää tai ei kuule muita tai yleisössä jutellaan tai mietityttää käynnissä olevien jääkiekkopelien tilanteet, mutta kyse ei ole ainoastaan pienistä pielessä olevista yksityiskohdista, vaan pikemminkin siitä, että tilanne on aina uusi. Vaikka soittaisi kappaletta, jota on soittanut jo vuosia. Ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo vuosia.

Silti tilanne on aina uusi. Ja toisaalta tutuilta tuntuvissa tilanteissa pienikin asia voi tuntua suurelta ja yllättävältä muutokselta, ja kokee olevansa täysin hukassa.

Minun kokemus soittamisesta on sitä, että suurimman osan ajasta kokee olevansa soittamisessaan kuskin paikalla ja kaikki on niinkuin pitääkin, mutta hyvin usein tulee hetkiä tai jopa kokonaisia keikkoja, joissa ei tunnu tajuavan mistään mitään. Eikä kysymys ole oikeastaan sellaisesta, että soittaisi hyvin tai huonosti, vaan siitä, että tilanne tuntuu joskus vieraalta. Eikä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tuota kirjaa lukiessa on tullut aiemminkin hauskoja oivalluksia, että urheilijan ja taiteilijan kokemukset ovat usein hyvin lähellä toisiaan. Tuokin asia on sellainen, jota olen viime aikoina kovasti miettinyt ja yrittänyt sanallistaa. Se on ehkä myös isoimpia oivalluksia soittamisen suhteen, mitä viime vuosina minulta on tullut. Että oppii nauttimaan epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä ja hallitsemattomista tilanteista, ja sitä kautta saa niihin samanlaista itsevarmuutta kuin muihinkin tilanteisiin.

Täytynee turinoida tästä kanssasoittajien ja -taiteilijoiden kanssa, liekö muillakin samoja kokemuksia.

-----

Tekisi mieleni sanoa jotakin nokkelaa joulun pakanallisista juurista, mutta en oikein keksi nyt mitään, niin taidan käydä aamiaiselle.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Settitsetti

Viime vuosina useat lapsuudesta tutut pariskunnat ovat eronneet ja/tai muuttaneet pois Ristijärveltä. Vaikka nyt jo jotakin tietää parisuhdeongelmista, ja ymmärtää sen, että paskasta parisuhteesta ei hyödy kukaan, niin tuntuu aina tosi hurjalta kuulla jostain klassikkopariskunnan erosta.

Muistan kyllä, että lapsenakin oli joitakin kavereita, joiden vanhemmat oli eronneet, mutta se oli ilman muuta harvinaista. En tiedä onko se joka paikassa samanlaista, mutta Ristijärvellä eroaminen tuntui olevan aika korkean kynnyksen takana.

Jotenkin sitä sitten aina lähtökohtaisesti olettaa, että pariskunta x on hyvin onnellinen ja toistensa kanssa viihtyvä. Vaikka toisaalta on nyt aikuisiällä nähnyt lukuisia pariskuntia, joiden ei kertakaikkiaan pitäisi olla yhdessä, ja on hyvinkin helppo nähdä, että joillakin ei ole hyvä olla yhdessä.

Mutta jos ajattelee vaikka jotakin lapsuuden naapurin perhettä, niin ei oikein mitenkään pysty vieläkään kuvittelemaan, että sellaisilla pariskunnilla voisi olla ongelmia.

Lapsena syntyneet kuvat tietyistä ihmisistä on selvästikin hyvin vaikeasti muuntuvaa sorttia, vaikka oma käsitys ihmisistä ylipäätään muuttuisi rajustikin.

torstai 22. joulukuuta 2011

Faceleaks

Facebook-vuodot on jännä ilmiö. Se on selvää, että kahdenkeskeisiä keskusteluja ei kukaan halunne julkisiksi, ja kyllä sitä käy itsekin välillä vainoharhaiseksi sen suhteen, että uskaltaako tuolla enää käydä, saati kenellekään mitään sanoa.

Kiinnostavaa on se, että moni ihminen reagoi tuohon kuin kyseessä olisi pahin mahdollinen katastrofi.

Minusta tuntuu, että ihmiset ovat nykyään tavattoman tarkkoja omasta julkisuuskuvastaan, ja myös halukkaita luomaan itselleen julkisuuskuvan. Sitä en tiedä, että vaikuttaako asiaan myös tosi-tv ja se, että kenestä tahansa voi tulla silmänräpäyksessä julkkis, mutta ainakin tuntuu, että halutaan luoda tietynlainen kuva itsestä niille muutamalle sadalle facebook-kaverille. Ennenkaikkea niille, jotka ovat juuri sitä harmaata ryhmää, jotka "ei ees tervehi minua kadulla, en tiiä miks ollaan kavereita".

Oma julkisuuskuva voi olla myös sellainen, ettei koskaan puhu facebookissa mitään. Tai se voi sellainen, jossa oma arki on avoinna kaikille kavereille. Joka tapauksessa se halutaan pitää hyvin tarkassa kontrollissa. Ei haluta tulla merkityksi valokuviin, joissa ei näytetä hyvältä, ja muutenkin halutaan näkyville ainoastaan sellaiset asiat, jotka halutaan näyttää.

Enkä nyt tarkoita, että mielestäni olisi hyvä, että facebookista löytyisi asioita, joita ihmiset ei halua sieltä löytyvän, vaan kummastelen sitä, että miksi täytyy olla foorumi, jossa kuka tahansa voi luoda itsestään ulospäin ihanteellisen kuvan. Ihmiset alkavat jo olla enemmän sosiaaliseen mediaan synnyttämiään mielikuvituspersooniaan kuin todellisia lihallisia olentoja.

Siksi tuntuu, että suurimpien salaisuuksien paljastuminen facebookissa on jo pahempaa kuin niiden paljastuminen tosielämässä. Koska arki-minä on kuitenkin vain tavallinen kuolevainen, kun taas facebook-minä on synnyttämäni luomus, jonka heikot puoletkin ovat tietoinen valinta.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Massitsetti

Raha ja hinnat on siitä kiinnostava juttu, että tuloista huolimatta monet ihmiset pitävät samoja asioita tosi kalliina. Sekä työttömyystuella tai opintotuella elävä että pari tonnia kuussa tienaava ihminen valittavat kolmostuopin hintaa, vaikka toisella on kuukaudessa pakollisten menojen jälkeen käyttörahaa 200e ja toisella 1200e.

Olen usein miettinyt, kuinka jollain köyhyyttään valittavalla kaverilla on mahdollisuus istua koko ilta baarissa ja mennä taksilla kotiin. Luulen sen johtuvan siitä, ettei ihmisillä ole kykyä tai halua suhteuttaa asioiden hintaa omiin tuloihinsa. Pankkitilin saldosta huolimatta ollaan yhtä mieltä siitä että baarissa ja ruokakaupassa on liian kallista ja lennot on halpoja, mikä ei sitten varsinaisesti vaikuta käyttäytymiseen, vaan se on yleisempi fakta maailmasta. Samanlainen tosiasia kuin se, että kuu kiertää maata.

Joskus lapsuudessa on opittu tietyille asioille tietty arvo, ja nyt oma tulotaso on muuta kuin viikkorahat ja rahan arvo on ihan toista kuin silloin. Silloin kyse oli siitä, että lauantaipussi maksoi 4 markkaa 70 penniä, ja nyt mietitään kuudensadan euron kuukausivuokraa tai haaveillaan sadanviidenkymmenentuhannen euron omistusasunnosta. Asioiden hinnat on niin täysin eri tasoilla, ettei niitä oikein ymmärrä tai osaa hallita.

Ne asiat, jotka oman kaveripiirin tapojen mukaan elämiseen kuuluu, ovat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Baari-illat ja reissut Berliiniin. Vaikka sitten työkkärissä ravaillen ja kavereilta vippaillen.

Itsellä on nyt ollut viime aikoina tulot sellaisia, että jonakin kuuna on saanut tosi paljon rahaa ja seuraavina kuukausina ei juuri mitään. Eli pitäisi osata hahmottaa menonsa suunnilleen niin, että jos vaikka kolme kertaa vuodessa saa enemmän sitä rahaa, niin sitten laskeskelisi mihin asti sillä pitää pärjätä. Mutta kun raha tuntuu niin pelottavalta ja vastuullisuutta vaativalta. Olo on levollisin siinä vaiheessa kun tilillä on alle sata euroa, niin tuntuu, että kaikki olisi hyvä kuluttaa mahdollisimman nopeasti pois. Ja miettiä vasta sitten seuraavien kuukausien vuokranmaksu.

Superhankalia nuo massihommat.

Money money money, must be sunday, I'm the richest girl.

lauantai 17. joulukuuta 2011

You've changed, dear

Kävelin Rautatientorin metroasemalta kohti Forumia maanalaista käytävää pitkin. En muista milloin olen mennyt siitä ekan kerran, mutta ainakin yhdeksännen luokan luokkaretkeltä on tarkat muistikuvat kyseisestä paikasta.

Jotenkin alkoi huvittamaan, kun muistin sen fiiliksen. Joku sellainen, että nyt olen kyllä ihan todella coolissa paikassa. Sitä yritti kaikilla aisteilla imeä sisäänsä kaiken mahdollisen tuosta Helsingin ydinkeskustasta, koska se oli jotakin niin fantastisen upeaa.

Helsinkiin muuttamisen jälkeen suhtautuminen on jotenkin salakavalasti muuttunut. On siinä tietenkin myös joku kulutushysteriakammokin taustalla. Että ei mene Kamppikeskukseen, jos ei ole pakko. Mutta jotenkin se on kiinnostavaa, että miten joku ennen niin jännittävä paikka muuttuukin täydellisen tylsäksi.

En edes ole hirveästi keskustassa ollut, että en usko mitenkään varsinaisesti kyllästyneeni. Voi mennä viikkokausia, etten käy Pitkänsillan eteläpuolella. Yöelämässä en käy siellä oikeastaan koskaan, mitä nyt saapastelen keskustan halki yöbussiin silloin tällöin.

Sama kaava on varmaan kaikessa, mistä ikinä innostuu. Että jos nyt ei välttämättä aina krapulaa, niin ainakin jonkinlainen tylsistyminen iskee. Olipa sitten kyse Helsingin keskustasta, parisuhteesta, ystävyyssuhteesta, yhtyeistä, mahjongista, kiinalaisesta ruuasta tai Forrest Gumpista. Totuus alkaa valjeta.

Kai minä nyt tästä Helsingistä aika tavalla pidän. Ei se ole tämän kaupungin vika, että ostoskeskuksissa on vastenmielistä hyörinää. Olemme Helsingin kanssa olleet viime vuodet vaiheessa, jossa ihastus muuttuu arjeksi.

Tämä on vaikkapa nyt ystävyyssuhteissa se vaihe, jolloin joidenkin ihmisten kanssa ei sitten jossain vaiheessa enää pidetäkään yhteyttä. Ilman mitään sen kummempaa syytä ajaudutaan kauemmas, ja toisaalta usein ihan hyvä niin. Ajaudutaan itselle oikeampien ihmisten seuraan. Kasvot katoavat uusien kasvojen luo, kuten eräs nuori taiteilija kerran runoili.

Olen tapaillut viime aikoina monia vanhoja kavereita. Sellaisia, jotka tunnen vaikkapa lukion alusta tai vielä kauempaa. Osa on tyyppejä, joita tulee nähtyä viikottain, ja osa taas sellaisia, joita tapaa vaikka kerran vuodessa. Jonakin sellaisena yhdistävänä piirteenä olen näissä veijareissa nähnyt sen, että kaikkien kanssa välit ovat säilyneet ihan yhtä läheisinä välimatkasta tai kohtaamisten harvinaisuudesta huolimatta, vaikka samasta kaveripiiristä muita ihmisiä on käynyt etäämmiksi.

Jotkut tyypit ja jutut vaan on hyviä, vaikka itse muuttuu ja maailma ympärillä muuttuu. Ehkäpä meistä tulee Helsinginkin kanssa kaverukset, jotka aina tavatessaan voivat alottaa siitä, mihin vuosi sitten jäätiin. Tai ehkä meistä tulee vanha aviopari, joka tallustaa tasatahtiin Töölönlahtea. Nähtäväksi jää.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Pressatsetti

Jännä, kun tuota presidenttipeliä seuratessa tuntuu, että populismi ei lainkaan rajoitu siihen yhteen Läski-Timoon.

Tai nyt tietenkin voisi miettiä, että mitä populismi tarkoittaa, ja että täytyykö sen olla kuinka suoraa ja kansaa kiihottavaa. Mutta ainakin jonkinlaista piilopopulismia on ilmassa, ja sellaista, että tietyillä aiheilla aivan ilmiselvän läpinäkyvästi halutaan saada jonkun kansanryhmän päät kääntymään. Sellaisia laskelmoituja täsmäiskuja.

Esimerkiksi Pisto-Sauli totesi eilen, että Suomella ei ole tarvetta Natolle kymmeneen vuoteen. Niinistön ei oikeastaan tarvinnut edes sanoa omaa kantaansa tai sitä, mihin suuntaan hän haluaisi Suomen menevän. Voi vain antaa lausunnon, jonka voi hätäisesti lukea niin, että Niinistö ei aja Suomea Natoon. Ja kun kyseessä on varmaan suurimpia negatiivisia asioita kyseisen ehdokkaan imagossa monen silmiin, niin kyllä maar ääniä ropisee.

Toinen kenties vähän harmittomampi, mutta äärimmäisen ilmeinen kalastelu on tullut Homo-Pekalta sekä Uutisvuodossa että uusimmassa Veikkaajassa. Hän on nimittäin puhunut kovasti olevansa formulafani. Mikäpä olisikaan parempi keino kiillottaa kuvaansa häntä eniten vastustavan ihmisjoukon silmissä, eli siis tavallisen suomalaisen heteromiehen. Formulat! Eihän se voi olla ihan mikään tyhjä ukko, jos se kerta puunhalailun ja homostelun lisäksi kannustaa Kimiä!

Nykypäivänä on myös valtavan tehokas tapa antaa joku lausunto, josta tietää saavansa netinkäyttäjiltä paljon huomiota ja klikkauksia ja tykkäyksiä. Vaikka itse asia olisikin aiheellinen, niin sen esille tuominen tietyllä tavalla tuntuu siltä, että nyt halutaan ääniä nimenomaan niiltä, jotka minua vihaavat. Kuten nyt vaikka Jeesus-Sarin näennäisen kriittinen kommentti siitä, että eduskunnan voisi lakkauttaa, kun päätösvalta on muutenkin jo Brysselissä. Kyllä tulee kuulkaa nettifoorumeilla klikkauksia ja peukkua, kun tuo esille tällaisen epäisänmaallisen epäkohdan. Taaskaan ei tarvitse sanoa mitään siitä, että onko se hänen mielestään hyvä asia vai ei, riittää että valitsee sanansa siten, että siitä saa hyvän otsikon aikaan. Vaikka oma asuinpaikka onkin se nimenomainen Bryssel, ja omat kymmenykset kilahtelee Belgian kassaan.

Mikäpä siinä toisaalta. Pakkohan nuiden ehdokkaiden on jostakin jauhaa, ja bisnes on bisnestä. Ääniä on pakko haalia mistä vaan. Tuntuu vaan, että ei sitä nyt tarvitsisi ihmisiä pitää ihan noin tyhminä. Ja voihan olla, että media vääristää totuutta vaikka kuinka, mutta kuitenkin tuntuu, että kyse ei ole siitä, että sopivin ehdokas voittaa, vaan se, joka onnistuu huijaamaan mahdollisimman monta vastakkaisten arvojen ihmistä puolelleen.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Perusjorinaa, ei kummempata

Tuntuu, että meikkaus, kropan kunnossapito ja kaikenlainen muu vastakkaisen (tai saman) sukupuolen suoraan tai epäsuoraan miellyttämiseen tähtäävä tälläytyminen nähdään länsimaisen paskakulttuurin tuotoksena. Että muoti- ja pornoteollisuus ovat ainoat syypäät ihmisten sairaalloiseen tarpeeseen näyttää hyvältä, ja sitä kautta syömishäiriöihin ja punttipenttien douppaukseen.

Minua ei kiinnosta puolustella mainitsemaani nykyistä paskakulttuuria, mutta itse ilmiössä on nähdäkseni kysymys siitä, että ihmisillä on luontainen taipumus soidinmenoihin. Nykyiset länsimaiset kauneusihanteet ovat syypäitä moniin kauheuksiin, aivan kuten yhtälailla Mauritaniassa naisen kuuluu olla mahdollisimman lihava, mikä on aivan yhtälailla sairas ulkonäköihanne kuin meidän langanlaihat mallinaisemme.

Näissä ilmiöissä on ulkoa tulevaa painostusta, mutta ilman muuta kysymys on siitä, että ihmiset itse haluavat näyttää muiden silmissä viehättävältä, ja ovat sen vuoksi valmiita tekemään mitä hyvänsä. On toki myös olemassa erilaisia sairaita kauneusihanteita, joissa kyse ei ole lainkaan omasta tahdosta, kuten se, kun aikoinaan Kiinassa tyttölasten jaloissa pidettiin minimaalisen pieniä kenkiä, jottei jalkaterät mahtuisi kasvamaan, mutta vaikkapa laihuuden ihannointi on kuitenkin jollain tasolla myös yksilön valinta.

Ihmisillä on luontainen pyrkimys näyttää mahdollisimman hyvältä, jotta suku jatkuisi. Se ei ole vähääkään kulttuurimme synnyttämä ilmiö. Itse asiassa kulttuurimme lienee synnyttänyt lähinnä vastailmiön, ja esimerkiksi naisihanteen vaihtoehdot tuntuvat olevan joko ulkonäköönsä panostava, tälläytyvä, sporttinen ja muotitietoinen tai sitten luonnonlapsi, jonka tärkeimmät ominaisuudet ovat oikeastaan edellisen ominaisuuksista pidättäytyminen.

Ilman muuta ja varauksetta on kamalaa, että paine olla laihempi ja/tai lihaksikkaampi ja kaikin puolin viehkompi on mennyt aivan liian pitkälle, sehän on selvä. Mutta kiinnostavaa on se, että ylipäätään halu (tai ainakin selkeä pyrkimys) miellyttää toisia ihmisiä ulkonäöllään mielletään jonkinlaiseksi pinnallisuudeksi.

Tyylejä ja makuja ja muoti-ilmiöitä on toki lukuisia, mutta jotenkin on joko annettava aivan kaikkensa, uhrauduttava ja näytettävä mahdollisimman mahtavalta, tai sitten oltava tietoisesti ja näkyvästi mahdollisimman erillään koko systeemistä.

Ja ehkäpä sen vuoksi kaikilla on kovat paineet viehätysvoimansa puolesta. Jopa niillä, jotka näennäisesti veisaavat moisesta viis.